Joskus käy niin, että joku joutuu armeijan vihreisiin. Silloin, yleensä ko. äiti, riutuu ikävästä ja puhuu lakkaamatta urheasta pojastaan. Näin kävi myös minulle, veljeni lähti armeijaan ja äitini sekoili seuraavan viikon ruokaostosten kanssa.

Tänään, pari viikkoa palvelukseen astumisen jälkeen saapuu sotien suuri sankari ensimmäiselle lomalle. Monta senttiä kapeampana, silmien alla kiivin kokoiset silmäpussit omistaen ja aivan liian suurissa vaatteissa, hän astuu ovesta eteiseen. Eteisessä odottaa äiti, mummo, ukki ja sisko kameran kanssa ja ennen kunnon tervehtimistä otetaan vähintään tusina valokuvaa perhealbumiin näytettäväksi puolitutun tutuille sun muille.
Iltapala taittuu armeijajuttuja kertoen ja vanhemman polven pelotellessa tulevasta. Näin se on.
 
Täytyy tähän loppuun todeta, että kapealta vaikuttaa valtion leipä. Niin ja voihan sitä mahallaankin marssia...