Aikaa on vierähtänyt liian pitkä tovi edellisestä kirjoituksesta. Sääli, on tämä sen verran vinkeä paikka.

Mutta mutta, alkusyksy on taipumassa loppusyksyksi ja sitä rataa. Halpahalleihin on ilmestyneet jo nyt ensimmäiset joulukoristehyllyköt, mikä on mielestäni täysin päätöntä. Miksi aina kaikki kiva täytyy aina pilata? Miksi joulu ei vaan voi olla sellainen hetki kodissa perheen kanssa? Eikö niin olisi kaikille mukavampaa?

Toisaalta, onhan se pakko  myöntää, että jouluuhan on toki jäljellä enää 2kk ja 2pv. Mikä tarkoittaa stressin ensimerkkien ilmestymistä: unettomuutta, hampaiden kiristelyä ja paniikkikohtauksia. :D

Ajattelin, etten tänä vuonna osta yhtä ainuttakaan lahjaa. Kirjoitan kaikille kirjeen, jossa kerron kuinka tärkeä ja rakas tämä on. Jos ei saa kirjettä, niin sehän kertoo jo paljon, mutta ehkä ensivuonna sitten uudestaan..

Joskus käy niin, että joku joutuu armeijan vihreisiin. Silloin, yleensä ko. äiti, riutuu ikävästä ja puhuu lakkaamatta urheasta pojastaan. Näin kävi myös minulle, veljeni lähti armeijaan ja äitini sekoili seuraavan viikon ruokaostosten kanssa.

Tänään, pari viikkoa palvelukseen astumisen jälkeen saapuu sotien suuri sankari ensimmäiselle lomalle. Monta senttiä kapeampana, silmien alla kiivin kokoiset silmäpussit omistaen ja aivan liian suurissa vaatteissa, hän astuu ovesta eteiseen. Eteisessä odottaa äiti, mummo, ukki ja sisko kameran kanssa ja ennen kunnon tervehtimistä otetaan vähintään tusina valokuvaa perhealbumiin näytettäväksi puolitutun tutuille sun muille.
Iltapala taittuu armeijajuttuja kertoen ja vanhemman polven pelotellessa tulevasta. Näin se on.
 
Täytyy tähän loppuun todeta, että kapealta vaikuttaa valtion leipä. Niin ja voihan sitä mahallaankin marssia...

Kesäloman loppu häämöttää horisontissa aavemaisena usvana. En anna sen aamulla herätessäni häiritä vaan koitan selvittää päätäni ja keksiä miksi helkutissa huoneen ilmaa halkoo järkyttävä ulina. Avaan unihiekan painosta kankeat silmäni ja aivan silmieni edessä on likaisen valkoinen kerrossängyn yläsängyn pohja. Herään Ruotsin laivan, isäni mukaan helvetin esikartanon, hytissä. Jalkojani tykyttää edelleen edellisen päivän museo- huvipuistokierroksen jäljiltä. Isä hoputtaa nousemaan, sillä pian pitäisi laahustaa mummojen joukkoajojen läpi terminaaliin ja sieltä sataman parkkipaikalla nököttävään autoon.

Väkivaltaa (en myönnä) ja pientä kokoani hyväksi käyttäen puikkelehdin ihmisten välistä ulos terminaalista ja hiihtelen autolle. Saan odottaa siellä tovin ennen kuin isäni vaimoineen ja lapsineen (niin omien kuin lainattujen ) saapuu autolle. Ahdamme itsemme ja tavaramme autoon ja isäni karauttaa valkoisella saabillaan minut kotini edessä olevalle parkkipaikalle. Vaihdamme pikaiset moit ja terveisten lähettelyt ennen kuin kipitän pihan poikki kotiin.

Kotona äiti toivottaa minut ylitsevuotavan pirteästi kotiin ja hipsin suihkuun. Kello lähentelee puolta yhdeksää. Jes.

Suihkun raikkaana ja puhtaat vaatteet päällä on helppo hymyillä ja puistaa päätään "Ei ikinä laivalle." Jostain käsittämättömästä syystä sitä kuitenkin aina aika ajoin löytää itsensä tuolta laineilla keikkuvalta peltipurkilta miettimässä, kuinka ihmisiin voi mahtua niin suuri määrä viinaa.

Nautin aamupalaa kaikessa herran rauhassa, kun äitini ilmestyy paikalle ja tiputtaa nenäni eteen postin saapumisilmoituksen. "Mikä tämä on?" hän kysyy ja nostaa käden lanteilleen. "Jaa-a" totean ja nostan paperin käteeni ja tutkin sitä tarkemmin. Todentotta. Siinä on minun nimeni, sekä nimeltä mainitesemattoman firman nimi. Vilkaisen paketin tietoja: painoa potrat 4 kiloa ja hintaakin semmonen satasen verran. Kaivelen mieleni sopukoista viimeisimpiä nettitilauksiani. Piilolinssit? Ei mahdollista, tulivat edellisellä viikolla suoraan postilaatikkoon. Bändipaita? Ei mahdollista, en oo tilannu, eikä ne kyllä 4 kiloa paina... "Mä en tiiä mikä tää on" sanon hetken lappusta ihmeteltyäni.

Tai hetkonen! "Se on se isän tilaama piirrustuslevy!" hihkun ja äiti katsoo minua hetken ihmeissään. "Soita isälle, soita isälle!" riemuitsen ja äiti kaivaa kännykkänsä esille. Muutaman yrityksen jälkeen saamme isän "langoille".

Jokunen hetki vierähtää ja käymme isän kanssa hakemassa paketin. Ja toden totta! Paketti on piirrustuslevy! AIPTEK HyperPen12000U (kuullostaa hienolle, eikö?) on kourissani ja naamani loistaa kuin naantalin aurinko.

Lähes riemusta kiljuen kotona asennan softia käyttöä varten ja sitten... piirtämään! Mutta kappas... ei se ollutkaan niin helppoa kuin sen piti. Ensiksi ohjelma ei suostunut avautumaan ja sen jälkeen kynä ei ollut yhteisymmärryksessä kanssani. Että näin. Tuohtuneena talsin alakertaan keittiöön ja alan ahtaamaan itseeni leipää. Ruokaa sydänsuruihin. Olen vetää leivän murut henkitorveen kun pöydällä avoimesti pörräävä puhelin ilmoittaa tekstiviestin saapuneen. "topten.turku@antti... Tilaamasi guns'n'roses cd on tullut. Tervetuloa noutamaan. anttila topten" Voiko päivä mennä enää paremmin? Ensin pääset pois laivalta, jonka jälkeen saat superhienon, kauan odotetun piirtoalustan ja sitten! Guns N' Rosesin cd on mua odottamassa kaupassa! HALLELUUJAAA!

Tungen loput leivästä kerralla (huomaa: olin ehtinyt haukata kork. kerran)suuhuni ja pingon huoneeseeni hakemaan käsilaukkuani. Aurinkolasit silmille, pyörä melkein väkivalloin varastosta ja matkaan. No melkein, lähtöä hidasti pieni operaatio nimeltä Sofi & rikkinäinen pyöränpumppu. Kävi siis perinteisesti, kovimmassa kiireessä huomaan, että pyöräni gummit ovat tyhjentyneet. Saan kuitenkin renkaat täytettyä käytettyäni ensin pumpun letkun korjaamiseen jesaria.

Kaupungille  polkiessani olen ajaa ensiksi rakastavaisten ja sitten hoipertelevan mummelin päälle. Pääsen kuitenkin määränpäähäni ilman suurempia tapaturmia. Posket punoittaen ja silmät loistaen selitän kassasedälle asiani. Raha ja levy vaihtavat omistajaa, mutta mulla on SE levy! Ihanaa!

Levyn tuomassa huumassa käyn kangaskaupassa ja ostan kankaan. Mutta siitä sitten myöhemmin, paremmalla ajalla.

Ruoan (maittavan broileripastan) jälkeen pistin levyn soittimeen ja loin itselleni blogin! Tässä sitä siis ollaan, ihka ekaa kertaa kirjoittamassa blogia!